torstai 5. tammikuuta 2012

Vuosituhansien rakkaustarina

Halusin käyttää tämän tilaisuuden kertoakseni palan meidän tarinaamme. Kertoakseni siitä rakkaudesta, jota välillämme on. Siitä, miten siitä on mahdotonta kertoa, mutta silti aina yritän. Etsin jatkuvasti uusia sanoja ja tapoja, joilla tätä kuvata ja aina tuntuu, ettei mikään riitä. Ei ole sanoja. Mutta yritän.

En ole koskaan tuntenut näin puhdasta ja kokonaisvaltaista rakkautta. Olen sitä tuntenut ennen, mutta ei se ole koskaan ollut mitään näin täyttävää. Jos kaksi ihmistä voivat toisilleen täysin oikeat olla, ne kaksi olemme me. Olemme sopivasti samanlaisia kaikissa tärkeissä asioissa ja sopivasti erilaisia niissä asioissa, joissa on hyvä olla useampi näkökulma. Autamme toisiamme näkemään asiat eri perspektiivistä.

Meillä on aivan hulvatonta keskenämme. Kikatamme keksimillemme typerille vitseille. Välillä ravaamme ympäri asuntoa räkättäen ja kissa juoksee perässä. Huumorimme on välillä todella oivaltavaa ja välillä hyvinkin alkeellista, molemmat naurattaa samalla lailla. Mieheni on hyvin nopeaälyinen ja tilannekomiikka on hallussa tilanteessa kuin tilanteessa, se yllättää minut joka kerta ja hänen sanalliset heittonsa on aina hauskoja. Hän todella saa minut nauramaan, pitää iloisena. Olemme hyvinkin hupsuja ja hassuja yhdessä.

Meidän yhteinen tarinamme alkoi jo paljon ennen kuin kumpikaan sitä toisilleen myönsi, tai edes itselleen. Paljon ennen kuin mistään tuli julkista. Paljon ennen kuin tajusimme, että tässä on nyt jotain suurta tapahtumassa. Välillä ihmettelin itsekin, mikä hänessä vetosi, kun se kaikki mitä hänestä silloin luulin tietäväni, soti sitä kaikkea vastaan, mitä tiesin haluavani. Jollain alitajuisella tasolla näin sen kaiken läpi ja tiesin, että mikään se ei ole todellisuutta. Vaikka en oikeasti voinutkaan tietää, tiesin silti. Niin meidän tarinaamme kirjoitettiin jo pitkään ennen kuin edes ihan todella tunsimme toisemme kunnolla.

Olen myös aivan varma, että tunsimme jo entisessä elämässä. Aivan uskomaton määrä erilaisia merkkejä on viitoittanut meidän yhteistä taivalta, ohjannut meidät toisemme luo. Sattumiahan ei ole olemassakaan. Eräässä lukemassani kirjassa sanottiin hienosti, että: "Sattumiin uskominen on loukkaus elämää kohtaan." Kaikkiin tapahtumiin on syy. Haluan ja valitsen uskoa, että meillä se on se, että tunsimme jo edellisessä (ja edellisissä) elämissä. Tästä saa myös paljon voimaa - tiedän, että löydämme toisemme myös seuraavassa ja sitä seuraavassa elämässä. Löydän hänet aina uudelleen, valitsen hänet aina uudelleen. Mikään tai kukaan ei ole koskaan tuntunut niin oikealta, kuin ihan kaikki hänen kanssaan.

Kun vihdoin myönsimme itsellemme, että tässä on syntymässä jotain suurta ja kun tämän myötä asiasta tuli julkinen, vähissä olivat ihmiset, jotka oikeasti uskoivat että onnistumme. Luulivat tuntevansa meidät, tietävänsä minkälaisen ihmisen tarvitsisimme. Sanoivat, että sydämiä tulee särkymään. En olisi yllättynyt, jos joissain piireissä olisi lyöty vaikka vetoakin siitä kauanko tarinamme kestää, veikkaamalla kuukautta tai optimistisimmat kahta. Eivät he meitä tunteneet. Ymmärsin tällöin, että ihmisillä oli minusta todella väärä kuva, jopa monella joiden kanssa oli tekemisissä lähes päivittäin. Kumpikaan meistä ei ollut lähelläkään sitä ihmistä, joiksi meitä luultiin. Toisaalta sitten taas ne, jotka meidät parhaiten tunsivat, antoivat täyden tukensa ja olivat hurjan onnellisia puolestamme. Maailmassa ehkä hienoimpia tunteita on se, että onnistuu sellaisessa mihin muut eivät sinussa alkuunkaan uskoneet.

Yksi tärkeimpiä asioita, joka meillä on hyvin hallussa, on kommunikointi. Keskustelemme kaikesta, käymme asiat läpi. Mikään ei jää vaivaamaan. Puhumme, kirjoitamme. Olemme yhteydessä silloinkin kun emme ole samassa paikassa. Lähettelemme sähköposteja, chattailemme. Kirjoittaminen on ollut alusta asti mukana tässä kaikessa ja suhteellisen suuressa osassa. Ilman sitä en oikeastaan tiedä missä olisimme. Ei ole niin vaikeaa asiaa, ettei voisi toiselle kertoa. Ei ole mitään, mistä ei voisi keskustella. Jos jostakin on jostain syystä vaikea puhua niin sitten se käydään läpi kirjoittamalla. Jos jotain ei ymmärrä, se selitetään, jotta voisi ymmärtää paremmin. Ei voisi vaatia toista ymmärtämään asioita, joista ei puhuta. Olemme todella onnekkaita, että olemme molemmat löytäneet puolisostamme parhaan ystävän (tässä luki aluksi, että 'minä olen todella onnekas..', mutta mieheni halusi minun muuttavan sen muotoon, jossa kerrotaan myös hänen olevan samasta syystä onnekas).

Sen lisäksi, että mieheni on paras ystäväni, hän on kaikkien muiden asioiden ohessa myös sielunkumppanini, matkatoverini, lempi-ihmiseni, tukeni ja turvani, lämpö kun on kylmä, unelmieni toteuttaja, kallio kivikon keskellä, aarre sateenkaaren päässä. Suloinen humalani, toinen ulottuvuus, kokonainen elämä ja ne kaikki seuraavat. Kaikkeni.

Meillä on oma maailmamme, olemme sen rakentaneet yhdessä. Se on suljettu paikka todelliselta maailmalta. Se on kaunis. Siellä on turva, siellä on lupa olla oma itsensä. Siellä ei ole murheita, ei huolia. Se on meidän kahden. Paras paikka.

Kutsun miestäni Luciukseksi. Nimi tulee elokuvasta The Village. Elokuvassa Lucius löytää aina sokean Ivyn käden käteensä. Ivyn tarvitsee vain ojentaa kätensä ja kaiken sekasorronkin keskellä Lucius aina löytää Ivyn käden käteensä ja vie turvaan. Mieheni on minulle Lucius. Maailman turvallisin paikka on kun hän ottaa kädestäni kiinni.

Hän on niin hyvä mies. En aina ymmärrä miten olen hänet edes ansainnut. Olen maailman onnellisin ja onnekkain tyttö.

I got my angel now..


6 kommenttia:

  1. Ihana tarina, saa hymyilemään. Ihanaa lukea kahden ihmisen välisestä pyyteettömästä rakkuadesta ja onnellisuudesta <3

    VastaaPoista
  2. hienosti kirjoitettu. jotenki sopii niin omaakin rakkauteeni.. todellakin ole onnekas. be happy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Onnekas tyttö olen, tiedän! <3 Kiva kuulla, että siellä ollaan samanlaisen rakkauden äärellä! :')

      Poista
  3. Selailin ensin treeniblogiasi innoissani, ja sitä kautta päädyin lukemaan tämän.
    En tiedä, milloin viimeksi olisin samaan aikaan hymyillyt ja itkenyt näin vuolaasti jonkun minulle tuntemattoman ihmisen kirjoituksesta. Oon viimeaikoina ollut hyvin katkera ja kyyninen kaikkia parisuhteita kohtaan, johtuen siitä että olen menettänyt uskoni niihin omien kurahtaneiden kokemusteni johdosta.
    Luettuani tämän, tuli todella toiveikas olo. Rakkautta on vielä olemassa. Aivan ihana teksti.

    Toivon teidän matkalle kaikkea hyvää, tuo on upeaa! Kiitos tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oiii.. Mä olen niin iloinen tästä! On ilo antaa ihmisille toivoa tällaisessakin asiassa. Kyllä, tällaista tosiaan on olemassa ja se on todella huimaa. Jos osaisin edes puolet siitä kaikesta kertoa niin olisin hyvin onnellinen. Onneksi edes murto-osan! Ja jos sillä murto-osalla saan jonkun uskomaan taas rakkauteen, niin voi että, minun sydämeni pakahtuu! :') <3

      Kiitos sinulle!

      p.s. Meillä oli ensimmäinen hääpäivä juuri edellispäivänä. :')

      Poista